Tutkimus tarkastelee erityisherkkyyttä sosiaalisesti rakentuvana ilmiönä ja terapeuttista yhdistystoimintaa Suomessa. Erityisherkkyys on suhteellisen uusi ja kiistelty käsite, jonka käyttötavat, tarpeellisuus ja tulkinnat ovat herättäneet keskustelua eri foorumeilla. Tutkimus nostaa erityisherkkyyden sosiologisen tutkimuksen kohteeksi ja liittää ilmiön osaksi laajempaa keskustelua uusliberalistisen yhteiskunnan normatiivisten odotusten ja terapeuttisen kulttuurin vaikutuksista yksilöiden hyvinvointiin ja kollektiiviseen toimintaan. Suomenkielinen erityisherkkyyden käsite on peräisin yleistajuisesta, vuonna 2013 suomennetusta amerikkalaisen psykologi Elaine N. Aronin tietokirjasta Erityisherkkä ihminen, Highly Sensitive Person (HSP). Samana vuonna käynnistynyt yhdistystoiminta (Suomen Erityisherkät ry, myöhemmin HSP Suomi ry) on ollut keskeinen kenttä, jolla erityisherkkyyden käsitteestä on keskusteltu ja neuvoteltu ilmiön rajoista. Tutkimus paikantuu sosiaali ja terveysalan yhdistystoiminnan ja kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen ja sosiologisen kulttuurin tutkimuksen kentälle.

Tutkimus tarkastelee, mitä merkityksiä erityisherkkyydelle annetaan, miten yhdistystoiminnassa rakennetaan yhteistä tietoisuutta ja miten terapeuttinen kulttuuri toimii yhdistystoiminnassa. Teoreettisesti tutkimus hyödyntää sosiologista identiteetin tutkimusta, sosiaalisten liikkeiden tutkimusperinnettä kollektiivisen identiteetin rakentamisesta sekä terapeuttisen kulttuurin tutkimusta. Tutkimuksessa hyödynnetään etnografista tutkimusaineistoa, joka on kerätty yhdistystoiminnasta vuosina 2018–2021. Aineisto sisältää haastatteluja, havainnointi ja kenttäpäiväkirjoja sekä erilaisia yhdistyksessä tuotettuja kirjallisia materiaaleja.

Tutkimus tarkastelee yhdistystoimintaa neljän etnografisen kuvakulman avulla. Ensimmäiseksi tutkimus tarkastelee yksilöiden elettyjä kokemuksia ja niiden merkityksellistämistä yhdistystoiminnan diskursiivisissa käytännöissä. Tutkimus tuo esiin, että terapeuttinen kulttuuri voi suunnata tapoja puhua erityisherkkyydestä kehollisina kokemuksina, ja puhetavat voivat vahvistaa sosiaali ja terveysalan järjestöjen vertaistuellisia ja itsen kehittämiseen tähtääviä toimintakäytäntöjä. Toiseksi tutkimus tarkastelee erityisherkkyyden identiteetin hyödyntämistä työelämästä keskustelemiseen. Tutkimus tuo esiin, että erityisherkkyyden avulla nostetaan keskusteluun nykypäivän työelämän kuormittavia olosuhteita. Terapeuttinen diskurssi voi vahvistaa yksilöllistä muutosta korostavia puhetapoja ja suunnata yhdistystoiminnan käytäntöjä yksilön työelämätoimijuuden vahvistamiseen ja tukemiseen. Kolmanneksi tutkimus tarkastelee moninaisen tietoaineksen hyödyntämistä erityisherkkyyden uskottavuuden todentamiseen ja tunnustuksen saamiseen. Tutkimuksessa ilmenee, että yhdistystoiminta voi toimia paikkana moninaisen tietoaineksen yhteensovittamiseen ja uuden asiantuntijuuden rakentamiseen, ja jossa terapeuttisen kulttuurin tiedolla on keskeinen rooli. Neljänneksi tutkimus tarkastelee tunnekulttuurin merkitystä yhdistystoiminnan jatkuvuuden näkökulmasta. Tutkimuksessa tulee esiin, että moninaisten tunteiden huomioiminen voi vahvistaa yhteenkuuluvuutta ja toiminnan jatkuvuutta, ja että terapeuttinen kulttuuri voi suunnata tunteiden käsittelyyn ja hallintaan liittyvien käytäntöjen hyödyntämiseen yhdistystoiminnassa. Nämä kuvakulmat yhdistyvät ajatukseen terapeuttisen kulttuurin jännitteisestä vaikutuksesta kollektiivisen identiteetin rakentamiseen.

Tutkimus tarkastelee myös erityisherkkyyden politisoitumista, herkkyyden politiikkaa. Tutkimus tuo esiin, että herkkyyden politiikka on terapeuttista politiikkaa, ja voi kannustaa yksilölliseen itsen kehittämiseen ja hyvinvoinnista huolehtimiseen erilaisten terapeuttisten käytäntöjen avulla. Toisaalta tutkimus tuo myös esiin, että herkkyyden politiikkaan voi liittyä tavoitteita institutionaalisten käytäntöjen muuttamisesta. Tutkimus nostaa keskusteluun kokemustiedon merkityksen keskusteluissa terveyden ja hyvinvoinnin kysymyksistä. Se nostaa keskusteluun tunteiden merkityksen vuorovaikutuksessa ja vahvistamassa kollektiivisen toiminnan jatkuvuutta. Tutkimus tuo esiin kuvakulmia kansalaisyhteiskunnan terapisoitumisesta, yksilöllisestä itsen kehittämiseen suuntautuvasta vastuusta omasta hyvinvoinnista. Se osoittaa myös kansalaisyhteiskunnan tärkeän ja eri suuntiin liikkeessä olevan roolin moninaisista yhteiskunnallisista ja kulttuurisista käytännöistä keskustelemiseen ja mahdollisuuksista niiden muuttamiseen. Tutkimus jatkaa keskusteluja kansalaisyhteiskunnan roolista ihmisten hyvinvoinnin tukemisessa ja kuvaa sitä yksilöllisen ja yhteisöllisen välistä dynamiikkaa, liikettä, joka liittyy sekä yksilön oman arkielämän toimijuuden vahvistamiseen että mahdollisuuteen kuulluksi tulemiseen, kuulumisen kokemuksiin ja mahdollisuuteen osallistua ja vaikuttaa.