Tämä väitöskirja rakentaa ymmärrystä dialogin merkityksestä kokemuksesta oppivassa, inhimillisesti kestävässä organisaatiossa. Väitöskirja poikkeaa lähtökohdiltaan ja tuloksiltaan aiemmasta dialogia käsittelevästä organisaatiotutkimuksesta, jossa dialogi on valjastettu palvelemaan organisaation tehokkuuden ja tuottavuuden tavoitteita. Tutkimuksessa luovutaan sekä teoreettisesti että menetelmällisesti dialogin tehokkuustavoitteesta ja konsensushakuisuudesta, ja pyritään kohti moniäänistä dialogin ihannetta.

Tutkimuksen keskeinen tavoite on rakentaa ymmärrystä siitä, miten dialogi juurtuu organisaation toimintakulttuuriin ja millaista organisaatiota aito dialogi rakentaa. Dialogin hyödyt organisaatiolle on todettu lukuisissa tutkimuksissa, sen sijaan siitä, miten dialogi juurtuu organisaation toimintakulttuuriin ei juurikaan löydy aiempaa tutkimusta.

Empiirisesti tutkimus sijoittuu sosiaali- ja terveyspalvelujen kenttään, kuuden kunnan ja yhden kuntayhtymän muodostamaan fuusio organisaatioon, jossa tapahtuvaa dialogisen johtamisen ja vuorovaikutuksen juurtumiseen tähtäävää kehittämistoimintaa seurataan kahden ensimmäisen fuusion jälkeisen vuoden ajan. Vastaavaa kehittämistyötä ei tiettävästi ole tehty muissa organisaatioissa.

Menetelmällisesti tutkimus nojaa Deweyn kokemusfilosofiaan. Siinä yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla toimintatutkimus, autoetnografia ja dialogi. Tutkimusaineiston muodostavat tutkijan autoetnografinen päiväkirja, 13 tutkimusdialogia, 7 haastattelua sekä 31 käytännön kehittämistyöstä syntynyttä dokumenttia. Uutta ymmärrystä rakennetaan organisaation sisäisen autoetnografisen toimintatutkijan kokemusten, havaintojen, dialogin ja kokemuksesta oppimisen kautta. Dialogi on tässä väitöskirjassa tutkimuksen kohteena oleva ilmiö, mutta sitä käytetään myös aiemmasta poikkeavalla tavalla tutkimusmenetelmänä. Toimintatutkimus on käytännönläheinen, osallistava ja muutokseen pyrkivä tapa tehdä tutkimusta, jonka kautta tulee näkyviin monia toimintakulttuuriin ja muutokseen liittyviä ilmiöitä. Väitöskirjassa kuuluu vahvasti organisaation sisäisen tutkijan autoetnografinen ääni. Tutkimus syventää olemassa olevaa ymmärrystä tutkijan kokonaisvaltaisen, kehollisen kokemuksen suhteesta tutkittavaan ilmiöön organisaatiotutkimuksessa.

Väitöskirja tekee näkyväksi sen, miten dialogi juurtuu kokemuksesta oppimalla yksilö-, yhteisö- ja organisaatiotasolla, ja sen, kuinka osaaminen syvenee vaiheittain välineellisestä dialogista aitoon dialogiin ja edelleen dialogin syvätasolle. Oppimista tapahtuu yksilö ja yhteisötasolla, sen sijaan organisaatiotason oppiminen hidastuu ja lopulta pysähtyy organisaatiofuusion jälkeen. Dialogi törmää yhtäältä fuusio-organisaation raadollisuuteen, toisaalta vallitsevaan, positivistiseen todellisuuskäsitykseen, ja tuhoutuu törmäyksen vaikutuksesta.

Fuusion jälkeen organisaatiossa vahvistuu tehokkuuspuhe ja mittaamiseen perustuva tosiasioilla johtaminen, samaan aikaan kun jatkuva kiire ja toisiaan seuraavat radikaalit muutokset pirstaloivat ihmisten kokemusjatkumoa. Dialogin synnyttämän tunnesäiliön, puuttuessa kokonaisvaltaiselle kokemuksen käsittelylle ei ole tilaa ja tunteet siirretään sivuun. Tehokkuuden tavoittelun seurauksena kehittymässä oleva organisaatiokulttuuri jää sattuman varaan ja vallitsevien olosuhteiden armoille. Yksilöiden sisäinen ja ihmisten välinen integraatio vaarantuu ja organisaatio traumatisoituu.

Aidossa, tavoitteista vapaassa dialogissa sen sijaan avautuu dialogin eheyttävä voima, joka liittyy yksiön sisäisen ja ihmisten välisen integraation vahvistumiseen. Reflektiivinen dialogi, yhteisten tarinoiden kertominen ja kokonaisvaltaisesta kokemuksesta puhuminen ovat turvallisten ihmissuhteiden rakennusmateriaalia. Olosuhteissa, joissa tällainen toiminta mahdollistuu, rakentuu turvallinen ja tukeva sosiaalinen todellisuus, jossa ihminen pärjää, joka on inhimillisesti kestävä.

Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on se, että tehokkuusajattelu estää aidon dialogin juurtumista organisaatioon, jolloin dialogin koko potentiaali jää toteutumatta. Kun organisaatiodialogissa luovutaan tehokkuustavoitteesta ja konsensushakuisuudesta, syntyy tilaa vaihtoehtoisille, haavoittuvuudesta kertoville tarinoille, jotka alkavat rakentaa uudenlaista organisaatiotodellisuutta ja johtajuuskäsitystä. Jatkuvat, tavoitteista vapaat dialogit jäsentävät merkityksellistämisen prosessia organisaatiossa. Niiden kautta kehittyy tietoinen, kokemuksesta oppiva strategia, joka rakentaa inhimillisesti kestävää organisaatiota.

Tutkimus avaa uuden, voimaannuttavasti haavoittuvaa dialogia käsittelevän organisaatiotutkimuksen suunnan ja antaa eväitä dialogisen toimintakulttuurin kehittämiseen.