Väitöskirja tutkii 1800-luvun lopun modernin murroksen aikakauden käsityksiin ruumiista ja ruumiillisuudesta suomalaisen kuvataiteilija Ellen Thesleffin taiteellisen tuotannon ja elämäkerrallisten aineistojen valossa vuosien 1890–1915 välisenä aikana.

Kulttuuri- ja taidehistoriallisen analyysin avulla tutkimus avaa sitä, miten Thesleff suhteutti, kommentoi ja koki ruumiillisuutensa suhteessa oman aikakautensa normeihin ja annettuihin malleihin. Tutkimuksessa tuodaan esiin, miten Thesleff maalasi ja visualisoi ruumista ja miten hän siitä puhui ja kirjoitti. Debattia naisen asemasta, ruumiista ja seksuaalisuudesta käytiin kiivaasti yhteiskunnan eri aloilla 1800- luvun lopulla ja uuden vuosisadan alussa, myös naisten itsensä toimesta. Uudistuva feminiini ruumiillisuus muotoutui Thesleffin eläessä erityisesti naisasialiikkeiden, vapaan tanssin, urheilun, voimistelun ja vitalististen elämäntapauudistusliikkeiden piirissä. Nämä seikat vaikuttivat Thesleffin työskentelyn taustalla, eikä hän ainoastaan esittänyt vuosisadan vaihteen vallitsevia sukupuolikäsityksiä taiteessaan, vaan osallistui aktiivisesti niiden muodostamiseen.

Tutkimuslähteet koostuvat Thesleffin tekemästä taiteesta, valokuvista, päiväkirjoista, kirjeistä ja muistiinpanoista. Tutkimuksessa Thesleffin jälkeensä jättämät aineistot ymmärretään tapahtumapaikkoina, joiden kautta lähestytään niin Thesleffin ruumiillisuutta kuin hänen ymmärrystään oman aikansa ruumiillisuudesta. Väitöskirja pohtii, millä tavoin Thesleff ymmärsi ja koki ruumiillisen olemisensa ja miten hänen aistillinen ja liikkeellinen maailmassa-olemisensa kirjautui maalauksiin, luonnoksiin ja tekstuaalisiin materiaaleihin kuten kirjeisiin ja päiväkirjoihin. Thesleffin taide, valokuvat, kirjeet ja päiväkirjamerkinnät eivät vain heijastaneet sitä yhteiskunnallista prosessia, jossa moderni ruumiillisuus syntyi, vaan olivat yksi tuon prosessin tapahtumapaikoista. Samalla kun Thesleffin taide oli kulttuurinsa tuottamaa, oli se myös kulttuuria muuttavaa ja varioivaa.

Tutkimus kumpuaa taide- ja kulttuurihistoriallisista tutkimustraditioista. Kulttuurihistoriallista on erityisesti aineistolähtöisyys ja kontekstia rakentava ote, jolloin kontekstit ovat myös tutkimustuloksia. Tutkimuksessa painottuu diskursiivisuuden ja tekstuaalisuuden lisäksi yksilön kokemus ja yksilön toiminnan korostaminen. Taidehistoriallista ovat aineistojen tarkastelu visuaalisten elementtien avulla. Analyysin apuna käytetään kuvallisia vertailuja, sekä kuvallisten ja kirjallisten aineistojen ristiinlukemista. Lisäksi taidehistorian tutkimusmenetelmiä edustaa osallistuva havainnointi ja vuorovaikutus, jota on tämän tutkimuksen puitteissa tehty osana esitystaiteellista Omakuva-työryhmää liikkumalla ja aistimalla tutkimusaineistoja ruumiillisesti.

Teoreettinen pohja on fenomenologisessa filosofiassa, jossa keskeisessä osassa ovat ruumiillisuus, aistimukset ja liike. Työn otsikko ”Elämäntanssi” suuntaa tutkimusta teoreettisesti kohti ruumista, ruumiillisuutta ja kokemusta – elävää ja elettyä. Työ liikkuukin osin myös elämäkerrallisessa maastossa, koska työ, teoria ja elävä ruumis ovat toisiinsa kietoutuneita.

Tutkimuksessa mennyt ja nykyisyys kytkeytyvät toisiinsa, sillä nykypäivän normit vaikuttavat siihen, millaista historiaa tutkija saa ja voi kirjoittaa. Menneisyydessä kaikki on yhtä lailla siinä kehkeytymisen tilassa ja tulemisen prosessissa, jossa nykyisyytemmekin määrittyy. Liike ja prosessit liittyvät tapoihin lähestyä tutkimusaineistoja sekä tutkimuksen etiikkaan eli siihen, millaiseksi historia tutkimuksessa lopulta muotoutuu.

Thesleff-aineistojen tutkiminen tapahtumisen käsitteen avulla ruumiillisuuden, lihallisuuden, liikkeen ja jopa tanssin näkökulmista (ja niiden avulla) laajentaa ja tarkentaa käsityksiä Thesleffin taiteesta, työskentelystä, taiteellisesta elinpiiristä ja asemasta taiteilijana avantgarden vuosikymmeninä Suomessa ja Euroopassa.