1800-luvun lopun suomalaislehdistön keskustelukulttuuri puhkui innostuksen tunnetta ja työskenteli edistyksen eteen, mutta se oli samaan aikaan myös rii- taisa ja täynnä ärtymystä. Lukijat ja toimittajat ottivat keskenään yhteen lukijakirjeissä, pääkirjoituksissa ja pakinoissa, vaikka sanomalehdet eksplisiittisesti irtisanoutuivatkin karkeimmista aggressiivisista ulostuloista. Jatkuva henkilökohtaisuuksiin menevä riitely nähtiin ongelmana, vaikka jotkut näkivät kiistelyssä myös hyviä puolia, kuten sen, että tällä tavoin asioita saatiin edistettyä. Lehdet korostivat perinteistä kansansivistäjän rooliaan, mutta toivat enenevässä määrin esille myös uutta aatteellista mielipidevaikuttajan roolia, joka vaikutti kiisteltävien asioiden määrän kasvuun ja kantojen polarisoitumiseen ja jyrkentymiseen. Lehdistö osoitti valtaansa julkaisuvalinnoillaan ja kommentoinneillaan, ja rakensi ja ylläpiti tällä tavoin riitakirjoitusilmiötä. Lehdet olivat samanaikaisesti myös tietoisia sosiaalisesta, lainopillisesta, taloudellisesta ja imagoon liittyvästä vastuustaan niistä ongelmista, joita riitakirjoittelu aiheutti, ja pyrkivät sen vuoksi kehittämään niihin aktiivisesti ratkaisuja.