Käytännön työharjoittelun rooli ja merkitys sosiaalityön asiantuntijuuden rakentumisessa ja ammattiin sitoutumisessa on kiistaton. Keväällä 2020 alkanut koronapandemia vaikutti ennenkokemattomalla tavalla myös sosiaalihuollon toimintaan. Pandemian vakavuus pakotti johtoa ja työntekijöitä kehittämään nopeasti uusia työtapoja. Työn vaihtuminen osin etänä tehtäväksi sosiaalityöksi vaati joustavuutta, ammatillista reflektiivisyyttä, muutokseen sopeutumista, ongelmanratkaisukykyä ja uudenlaisia digiosaamisen valmiuksia. Tähän haasteeseen sosiaalityöntekijät ja sosiaalialan muut ammattihenkilöt vastasivat verrattain onnistuneesti, mutta pandemian haasteet ilmenivät sosiaalityön käytännössä kuitenkin myös työntekijöiden hämmennyksenä, lisääntyneenä työkuormana ja työyhteisöjen sisäisinä konflikteina. Edellä mainitun kaltaiset pandemian kielteiset vaikutukset olivat omiaan kasvattamaan huolta opiskelijoiden harjoittelun aikaisesta oppimisesta, sillä jo ennen pandemiaa Sosiaalityön koulutuksen yliopistoverkosto (Sosnet) on tuonut esiin havaintoja määrältään ja laadultaan vaihtelevasta sosiaalityön opiskelijoiden harjoitteluohjauksesta. Artikkelissa tutkitaan sosiaalityön opiskelijoiden harjoittelukokemuksia koronapandemian kontekstissa. Tarkastelemme erityisesti, miten sosiaalityön opiskelijat arvioivat pandemiaolosuhteissa toteutuneen harjoittelun kehittäneen osaamistaan ja tukeneen heitä työhön kiinnittymisessä. Kohderyhmämme on lukuvuosina 2019–2020 ja 2020–2021 harjoittelunsa suorittaneet opiskelijat, joista ensimmäinen ryhmä suoritti harjoittelun ennen koronapandemiaa ja toinen pandemian eri vaiheissa.