Artikkelissa tarkastelun kohteena on ulosottoon vapaaehtoisesti suoritetun maksun peräytyminen takaisinsaantilain 12 §:n nojalla. Takaisinsaantilain 12 § on erityinen takaisinsaantiperuste, joka soveltuu pykälän sanamuodon mukaan vain ulosmittauksella saatujen maksujen peräyttämiseen. Kyseisen takaisinsaantiperusteen soveltamatta jättäminen ulosottoon vapaaehtoisesti suoritettujen maksujen peräyttämiseksi on vahvistettu myös oikeuskäytännössä, sillä perusteella, ettei vapaaehtoisesti ulosottoon suoritettuja maksuja katsottu ulosmittauksella saaduiksi.

Ulosottolainsäädäntöä on sittemmin uudistettu ja uudistuksen yhteydessä ulosottokaareen on otettu tarkentavat säännökset siitä, milloin vapaaehtoisesti ulosottoon suoritettuun maksuun perustuvat varat katsotaan ulosmitatuiksi. Korkein oikeus on tuoreemmassa ratkaisussaan KKO 2019:91 katsonut, että ulosottolainsäädännön muuttaminen ja se, että vahvistettuun maksusopimukseen perustuvat maksut katsotaan suoraan lain nojalla ulosmitatuiksi tarkoittaa myös sitä, että takaisinsaantilain 12 §:n erityinen takaisinsaantiperuste soveltuu kyseisten maksujen peräyttämiseen.

Velallisen ulosottoon vapaaehtoisesti, esimerkiksi velallisen maksukehotuksen saatuaan, suorittamia maksuja ei suoraan lain sanamuodon mukaisesti katsota ulosmitatuiksi. Ulosottokaaren mukaan velallisella on velkojen maksunsaantijärjestystä loukkaamatta oikeus kohdentaa maksu haluamansa velan maksamiseksi, mutta varat ovat muuten samassa asemassa kuin ulosmitatut varat. Artikkelissa johtopäätöksenä päädytään siihen, että koska myös vapaaehtoiseen maksuun perustuvat varat asetetaan samaan asemaan ulosmittauksella saatujen varojen kanssa, myös näin saadun maksun peräyttämiseen tulee voida soveltaa takaisinsaantilain 12 §:n erityistä takaisinsaantiperustetta.