Kaupunkikulttuuria tai urbaania kulttuuriperintöä ajatellessa ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen villinä rehottava joenrantapöheikkö tai naakkaparvi. Nämä eivät kuulu institutionaalisen kulttuurin tai kulttuuriperinnön piiriin, vaan niihin suhtaudutaan yleensä kaupunkiluontona. Tämä taas asemoituu usein välineellisesti joko artefaktista kaupunkiympäristöä pehmentävänä kehyksenä ja elämysten tuottajana tai sille vastakkaisena hukkatilana ja kaavallisena jakojäännöksenä, joka pitäisi saada parempaan käyttöön. Itseisarvoisesta kaupunkiluonnosta voidaan puhua monimuotoisuuden kantajana, autonomisena toimijana tai toimijaryhmänä sekä ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksen tasaveroisena osapuolena. Tässä artikkelissa lähdetään hahmottamaan kaupunkiluontoa kulttuurina ja kulttuuriperintönä korostaen luonnon toimijuutta ja omalakisuutta
sen ja kulttuurin välisen moninaisen vuorovaikutuksen lähtökohtina.