Kansainvälisen kivuntutkimusjärjestön uusi määritelmä kivulle korostaa kivun olevan enemmän kuin nosiseptiota. Lääkärikunnalle on silti korostuneesti opetettu kipua sen neurobiologisista lähtökohdista käsin, ja kivun hoidon kulmakivi on ollut lääkehoito. Kivun ymmärtämisessä tärkeän neurobiologian (neurobiology) rinnalle kehittyi viime vuosituhannen lopussa neurotiede (neuroscience), joka nykyisin käsitetään monitieteiseksi alaksi sisältäen muun muassa kognitiivisen psykologian ja neuropsykologian tutkimusta niin sanottujen kovien luonnontieteiden ja lääketieteen ohella. Neurotiede on laajentunut kattamaan kaiken keskus- ja ääreishermoston rakennetta ja toimintaa koskevan tutkimuksen, myös kivuntutkimuksen alueella. Näiden tutkimussuuntien ulkopuolelle edelleenkin helposti jää yksilön omaan elämänkaareen pohjautuva kokemus kivustaan, minkä nähdäkseni tulisi nivoutua lääkärin työhön kivun lievittämiseksi. Potilaslähtöistä kipua koskevaa kirjallisuutta lääketieteellisissä tiedekunnissa ei juurikaan lueta, mutta ajattelen sen olevan lääkärille tärkeää opiskeltavaa, siinä samassa hengessä mistä arkkiatri Pelkonen puhuu todetessaan lääkäriksi kasvamisen olevan ”sivistymistä ja ammatti-identiteetin rakentumista tietojen ja taitojen, ymmärryksen ja inhimillisyyden merkeissä”. Seuraavassa artikkelissa käyn läpi kirjahyllyyni korona-ajan alkuun mennessä kertynyttä ja sen jälkeen julkaistua kipua sivuavaa kirjallisuutta edellä kuvatussa viitekehyksessä.