Artikkelissani tarkastelen Suomen sotienjäkeisen lyriikan puita osana 1950-luvun kirjallisuus- ja modernismikeskustelua. Erityisesti keskityn kolmeen  aihealueeseen: ihmisen ja maiseman suhteeseen, havainnon ja ilmaisun puhtauden ideaaliin sekä kielen uudistamisen tarpeeseen. Lähestyn aineistoani kontrapunktisen luennan kautta ja suon tilaa erilaisten äänten vuoropuhelulle saman kokonaisuuden osina. Tarkastelemistani sotienjälkeisen ajan runoista on selvästi huomattavissa, että modernismi- ja yleisempikin kirjallisuuskeskustelu ulottuu myös metatasolla kaunokirjallisiin teksteihin. Runojen puilla osallistutaan keskusteluun monipuolisesti, näkökantoja punniten, testaten ja kommentoiden.