Valtiosääntöoikeudellisen sääntelyn kansainvälistyminen on aiheuttanut uudenlaisia haasteita kansallisen lainsäätäjän ja tuomioistuinten välisen institutionaalisen suhteen jäsentämiseen. Tuomioistuinten

velvollisuus huomioida harkinnassaan perus- ja ihmisoikeussääntelyn asettamat velvoitteet on herättänyt keskustelua tuomioistuinten tulkintavallan rajoista suhteessa demokraattiseen lainsäätäjään. Artikkelissa käsitellään tuomioistuinten ja lainsäätäjän institutionaalista suhdetta tuomioistuinten oikeudellista pidättyväisyyttä koskevan brittiläisen pidättyväisyysopin (deference) kautta. Artikkelin kysymyksenasettelu on kahtalainen. Koska pidättyväisyysoppia ei suomalaisessa kirjallisuudessa ole avattu, artikkelissa keskitytään opin systematisointiin sen peruselementtien ja eri ulottuvuuksien määrittelyn kautta. Havaitaan, että pidättyväisyysoppi on doktriinina moniulotteisempi ja tilanneherkempi kuin perinteinen käsitys siitä tuomioistuinten yksiselitteisenä velvollisuutena viime kädessä alistua lainsäätäjän tahtoon. Artikkelin

lopuksi esitetään joitakin huomioita pidättyväisyysopin soveltamisesta suomalaisen valtiosäännön kontekstissa. Pidättyväisyysoppia tarkastellaan artikkelissa erityisesti Aileen Kavanaghin tuotannon kautta.