Lajien kirjo ja lajirajojen hämärtyminen leimaavat 2000-luvun kirjallista elämää. Lajihybridien joukkoon on syntynyt myös fiktiivinen self-help, jossa romaanimuotoon yhdistellään populaarin self-help -psykologian viitekehyksistä ja henkisyyden diskursseista ammentavia osuuksia. Elämänohjeita tiivistävät jaksot tarjoilevat lukijoille inspiraatiota, valistusta ja välineitä itsen tutkiskeluun. Yhtenä genrehybridin esikuvana voi pitää Paul Coelhon romaania Alkemisti (1995, O Alquimista, 1988), joka saavutti englanninkielisen käännöksen myötä valtavan kansainvälisen suosion.

Self-help laajempana, ylirajaisena ja hybridisoituvana diskurssina on kasvanut huomattavasti kahden viime vuosikymmenen aikana (Nehring & Kerrigan 2018; Rimke 2020). Nykytutkimus kytkee itseapudiskurssin nousun uusliberalistiseen, terapeuttiseen eetokseen, jonka ytimessä on vaatimus subjektien joustavuudesta ja kyvystä muutokseen – paremmaksi ja tehokkaammaksi yksilöksi (ks. esim. Rimke 2020).

Kulttuurin- ja kirjallisuudentutkimuksen näkökulma itseapuun on erilainen kuin psykologian, jossa itseapu on kliinisen työn osa-alue ja väline, toki latistettavissa ja kaupallistettavissa sekin. Kun itseavun tematiikka versoo osaksi kaunokirjallisuutta, kohtaavat lukijan esteettiset, tiedolliset ja terapeuttiset tarpeet ja odotukset. Kyynisimmässä katsannossa latteat elämänohjeet uhkaavat kaunokirjallisuudelle ominaista moniselitteisyyttä, ja psykologisesta tiedontuotannosta tulee parjattu ja totaalisen yksinkertaistettu olkinukke. Self-helpin kietoutuminen kaunokirjallisuuteen saa varmasti vielä uusia sävyjä. Tämä vaatii entistä syvällisempää pohdintaa siitä, millaista yhteiskunnallista tilannetta self-helpin hybridisoituminen peilaa ja miten psykokeskeisyys voi harhauttaa katseitamme pois rakenteellisista epäkohdista, epätasa-arvosta sekä taloudellisista ja yhteiskunnallisista kriiseistä.