Rikosoikeudessa lainkonkurrenssilla viitataan tapauksiin, joissa tekijän menettely täyttää useamman eri rikoksen tunnusmerkistön. Tällöin on ratkaistava, onko tarpeellista soveltaa kaikkia tapaukseen soveltuvia tunnusmerkistöjä vai syrjäyttääkö jokin tunnusmerkistö toisen tehden syrjäytyvän tunnusmerkistön soveltamisesta tarpeetonta. Rikoslakiin ei sisälly yleisiä säännöksiä lainkonkurrenssista, vaan sen ratkaisua ohjaavat ennen kaikkea oikeuskäytännössä ja -tieteessä kehittyneet säännöt. Artikkelissa analysoidaan lainkonkurrenssin ratkaisua ohjaavia sääntöjä KKO:n viimeaikaisen ratkaisukäytännön sekä oikeustieteen valossa.

Artikkelissa esitetään, että abstraktien tunnusmerkistöjen, niihin mahdollisesti sisältyvien toissijaisuuslausekkeiden sekä tunnusmerkistöjen keskinäisen systematiikan perusteella on mahdollista muodostaa ainoastaan esiymmärrys siitä, miten lainkonkurrenssi tapauksessa ratkeaa. Lopullisesti lainkonkurrenssi on mahdollista ratkaista vasta, kun myös tapauksen konkreettiset tosiseikat on otettu huomioon: ne joko vahvistavat esiymmärryksen oikeaksi tai kumoavat sen.

Lainkonkurrenssin ratkaisua ohjaavia sääntöjä on useita, ja niitä on vaikea asettaa yleisellä tasolla keskinäiseen etusijajärjestykseen. Viime kädessä lainkonkurrenssin ratkaisu kiteytyykin lainsoveltajan tapauskohtaiseen arvioon siitä, tuleeko menettelyn ilmentämä vääryys katetuksi ilman, että kaikkia tapaukseen soveltuvia tunnusmerkistöjä on tarpeellista soveltaa. Lainkonkurrenssia ratkaistaessa on keskeistä välttää ylirankaisemista, mihin viittaa myös KKO:n viimeaikainen ratkaisukäytäntö.