Selvityksen keskiössä ovat ilmastolain kytkentämahdollisuudet muuhun kansalliseen lainsäädäntöön, erityisesti ympäristö-, energia- ja luonnonvarasäädöksiin, mutta myös mm. hallinnon järjestämiseen ja verotukseen. Fokuksessa ovat sekä ilmastonmuutoksen hillintä että siihen sopeutuminen. Lisäksi käydään läpi ilmastosääntelyn kytkentöjä perus- ja ihmisoikeuksiin, arvioidaan osallistumismahdollisuuksia ilmastopäätöksentekoon sekä esitetään ilmastolain rakenteen ja sisällön kehittämisehdotuksia. Muun lainsäädännön kytkeminen ilmastolakiin on järjestettävissä eri tavoin, joista ilmeisimpiä ovat viittaukset ilmastolaissa asetettuihin tavoitteisiin, ilmastolain ohjauskeinoihin (suunnitelmat, mahdolliset budjetit) tai ilmastonäkökulmien esille tuominen huomioonotettavina tekijöinä ilman suoraa viittausta ilmastolakiin. Kytkentätapojen luontevuus ja tarpeellisuus vaihtelee merkittävästi lainsäädäntösektorin ja säännöstyypin mukaan. Erityisesti lakien tavoitesäännöksissä ja suunnittelujärjestelmissä ilmastokysymykset voitaisiin ottaa yhdeksi huomioitavista seikoista. Lupalainsäädännössä pelkkä viittaus ilmastolakiin ei välttämättä nykytilanteessa olisi tarkoituksenmukainen, sillä oikeusharkintainen lupamenettely edellyttäisi myös nimenomaista ilmastoperusteista luvanmyöntämisedellytyssääntelyä. Tuki- ja verolainsäädännössä ilmastolakikytköksen luontevuus vaihtelee merkittävästi. Viranomaisille voitaisiin nykyistä laajemmin antaa lainsäädännössä ilmastokysymyksiin liittyviä suunnittelu- ja raportointitehtäviä. Oma erityiskysymyksensä on julkisyhteisöjen oma toiminta mukaan lukien kiinteistöjen käyttö (esim. julkiset hankinnat, valtion metsät ja liikelaitokset ym.).