Martti Haavion tutkimus Väinämöinen, Suomalaisten runojen keskushahmo (1950) avaa Väinämöisestä kertoviin kansanrunoihin uuden tulokulman. Hän kumoaa tässä kirjassa käsitykset kansanrunoista kansan kollektiivisena hengentuotteena. Uusista premisseistä käsin hän perustelee miksi kansanrunoustieteen varhemmat käsitykset kansanrunoista yleensä ja Väinämöisestä erityisesti vaativat tarkennusta. Hänen sanomansa ja tulokulmansa suomalaiseen mytologiaan on, että myös myyttirunot ovat aina jonkun tekemiä riippumatta siitä mistä runon ainekset ovat tulleet hänen ulottuvilleen. Kaikilla runoilla on tekijänsä, olipa sen laatu mitä tahansa. Tästä seuraa looginen johtopäätös: eronteko kansan- ja taiderunon välillä on turha. Haavio otti käyttöön monimetodisen työtavan, jonka palvelukseen hän saattoi valjastaa hallitsemiensa tieteenalojen käsitteet ja näkökulmat: folkloristiikan, suomen kielen, uskontotieteen ja tuolloin uutena kiinnostuksen kohteena olleen etnososiologian. Hän halusi selvittää, mitä tietoa sanat ja runokieli välittävät, miten runot ja niiden toisinnot rakentuvat alkuperäisen runoilijan ja uudesti-runoilijan käyttämien eeppisten lakien, tyyliseikkojen, intressipiirin yksityiskohtien, sosiaalisen ryhmän tarpeiden määritteleminä sekä mitä paralleeleja tavataan muissa maailman mytologioissa ja uskonnoissa.