Kirjoitus tai data-artikkeli tieteellisessä aikakauslehdessä (B1)

Mitä uutta Tuntemattomasta?




Julkaisun tekijätJytilä Riitta

Julkaisuvuosi2021

JournalSanelma

Rinnakkaistallenteen osoitehttps://research.utu.fi/converis/portal/detail/Publication/68345876


Tiivistelmä

”Lukukokemus ei riipu ainoastaan kirjasta, vaan lukijan kyvystä ymmärtää ja siitä, mitä hänessä itsessään tapahtuu, eikä ulkomaisella lukijalla tietenkään ole samoja asioita mielessään kuin suomalaisella. Siksi kirjailija aina koskettaa eniten maanmiehiään, kun kyseessä on kansallisesti painotettu kirja.” Näin kuvailee kirjailija Väinö Linna Tuntemattoman sotilaan vastaanottoa ja oletettua lukijakuntaa, jatkosodan kokeneita miehiä tanskalaisen Politiken-lehden haastattelussa vuonna 1964. Haastattelu sisältyy Linnan syntymän juhlavuodeksi julkaistuun kirjaan Väinö Linna tunnettu ja tuntematon, jossa etsitään uusia näkökulmia kansakunnan merkkihenkilöön. Tuoretta fokusta Linnaan haetaan lukuisan kirjoittajajoukon voimalla, jossa edustettuna ovat sekä eri alojen tutkijat että kirjailijat. Tyylilaji vaihtelee esseemäisestä tutkimuksellisempaan. Tällä kattauksella on pyritty moniäänisyyteen ja kenties myös monimielisyyteen siitä, mitä 2000-luvun Linnalla voisi olla vielä meille annettavaa. Toki Linnaa on jo tällä vuosisadalla ruodittu Antti Arnkilin ja Olli Sinivaaran toimittamassa teoksessa Kirjoituksia Väinö Linnasta (2006).

Kotimaisen kirjallisuuden traditiossa muisti on yleensä kytketty kansalliseen kertomukseen, ja kansallista identiteettiä on rakennettu sotien ja sukutarinoiden jatkumolle.  Suomalaisessa muistikulttuurissa käydyt sodat ovat edelleen kirjallisuuden ja kulttuurisen muistin ydinainesta. Sodat ovat yhä keskeinen osa kansakunnan muistia, ja näitä kansallisia traumoja on puitu pitkälti historiallisen fiktion ja sotaromaanin keinoin. Mielestäni kaksi Linna-kokoelman tekstiä avasi aidosti uutta perspektiiviä tähän kansalliseen ”ydinainekseen”. 

Kääntäjä Stefan Mosterin artikkeli ”Mitä uutta pohjoisrintamalta? Tuntematon sotilas saksalaisin silmin” avaa nimensä mukaisesti näkökulman kansallisen itsetutkiskelun ja kanonisointitarpeen ulkopuolelta, vertailemalla Tuntematonta Erich Maria Remarquen teokseen Länsirintamalta ei mitään uutta (1929). Moster kirjoittaa Linnasta virkeästi ”ulkopuolisen silmin” halutessaan ymmärtää, millainen on romaani, josta on tullut yksi kansallisen omakuvan pilareista. Moster pohtiikin sitä kollektiivista tietoisuutta, joka tarvitaan kirjan kuvaaman todellisuuden ymmärtämiseen. Mosterin mukaan romaani edellyttää yhteistä viitekehystä, joka aktivoituu ilman, että sitä erikseen mainitaan. Tuntemattomassa sotilaassa kyse ei ole mistä tahansa sodasta, vaan jatkosodasta, kuin erillisenä ja eristettynä toisesta maailmansodasta. Artikkelissa tulee hyvin esiin, kuinka Suomessa kirjallisuudella on ollut erityinen merkitys kansakunnan rakentamisessa, mutta samalla kirjallisuus on myös ylirajaista ja universaalia, osa maailmankirjallisuutta ja suhteutettavissa sen kehityskulkuihin. Kansallisen kontekstin tuottamat historialliset erityisyydet ja kansallisen merkityksen ohittava poetiikka ja estetiikka voivat kyllä mahtua samaan tarinaan, vaikka vääntö aiheesta tuntuu näinä päivinä olevan kova.

Toinen uusia uria aukova artikkeli on historioitsija Ville Kivimäen artikkeli ”Väkivallan kantajat. Tuntemattoman sotilaan posttraumaattisuudesta”. Linna tunnetaan kansallisten traumojen purkajana, mutta Kivimäen mukaan voi yhtä lailla sanoa, että Linna toimi näiden traumojen synnyttäjänä eli kansallisten ja yksilöllisten väkivaltakokemusten käsitteellistäjänä juuri traumaattisuuden kautta. Tässä Linna edelsi sekä psykiatreja että historioitsijoita. Traumailmiöt eri yhteiskunnissa ovat usein syntyneet monien toisiinsa vaikuttavien psykologisten, psykiatristen, oikeudellisten, kansallisten, sosiaalisten ja poliittisten muutosten myötä. Kivimäen kirjoitus avaa hienosti näitä yhteen kietoutumia ja punoo sitä kautta esiin myös kirjallisuuden muutospotentiaalia.

Keskustelu Linnan teosten todellisuussuhteesta ja ”historiasodasta” jatkuu tässäkin kirjassa. Jyrki Nummen artikkeli selvittää Linnan romaanien ympärillä käytyjä kiistoja historiallisesta paikkansapitävyydestä ja korostaa kontekstuaalisuuden merkitystä. Nummi selventää sitä, kuinka Linnan tavoitteena oli nimenomaan aiemman käsityksen eli ihanteellisen nationalismin kyseenalaistaminen, ei ”totuuden” tai ”kokonaiskuvan” kertominen Suomen historian vaiheista.

Ennalta arvattavasti kirja nostaa esiin myös Linnan teosten liikkeen nykyisessä monimediaisessa ympäristössä. Linnan teosten arvoa ja merkitystä pitävät yllä jatkuva kierrättäminen: teokset elävät ja muuntuvat uusiksi sovituksiksi teatterilavoilla ja elokuvissa. Myös ”tuntematon” Linnan alkupään tuotanto saa huomiota osakseen. Tuntemattomampi puoli lienee silti Linna Sven Tuuvan käsikirjoittajana, Kaisa Kurikan artikkelissaan esiin nostama aihe. Tutkijanäkökulmien lisäksi tarjolla on kirjailijoiden lukukokemuksia Linnan teosten äärellä. Sitä ei avata, miksi juuri nämä tutkijat ja nämä kirjailijat on kirjaan valittu. Jostain syystä Laura Gustafssonin, Anneli Kannon, Rosa Liksomin ja Petri Tammisen Linna-muistelot eivät onnistu herättämään minussa erityistä innoitusta tai oivalluksen hetkeä.

Maria Laakson käsittelemät tuntemattoman sotilaan kirjalliset parodiat sekä Antti Arnkilin esiin marssittamat uudenlaiset, omaa elämäänsä elävät Linna-fanikulttuurit osoittavat, että on olemassa jotain sellaista kuin Nykytuntematon, johon uudet sukupolvet luovat omanlaisensa suhteen. Suhde voi olla kansallisen muistikulttuurin ylittävää kuvittelua ja vanhoja merkityksiä kumartelemattomia näkökulmia. Nämä uudet painotukset asettuvat mielenkiintoiseen jännitteeseen suhteessa alussa siteeraamaani Linnan 1960-luvun kirjoitukseen, jolloin kysymys siitä, minkälaiseksi suomalainen lukija kuvitellaan, ei ollut vielä aktivoitunut. Kun puhutaan uusista lukemiskulttuureista ja tulevista lukijasukupolvista Suomessa, enenevää määrää lukijoita ei ole lapsesta asti ”paukutettu tuntemattomalla päähän”. Keskusteluun tästä uudesta ylirajaisesta lukemishorisontista kirja ei kuitenkaan osallistu vaan säilyttää siinä mielessä pitkälti kansallisen katseensa ja rintamalinjansa.

Kielellinen ja kulttuurinen ylirajaisuus on 2000-luvun Suomessa ilmiö, johon olisi voinut pureutua hanakammin ja sitä vasten pohdiskella Linnan merkitystä hieman uskaliaammin tai vaikka teosten affektiivisuutta tutkaillen, edes jotain yllättäviä, tuoreita versoja esiin tuoden. Nyt tietynlainen toisteisuus vaivaa tekstejä jonkin verran, mikä tutkimuskohde huomioon ottaen ei sinänsä ole kovin yllättävää. Vaikka ”tuntemattoman” tutkimisen kaikkia mahdollisuuksia ei kirjassa käytetä, Tunnettu ja tuntematon Väinö Linna jää kuitenkin plussan puolelle monipuolisena ja hyvin toimitettuna teoksena kirjailijasta, jonka paikka pysyy.


Ladattava julkaisu

This is an electronic reprint of the original article.
This reprint may differ from the original in pagination and typographic detail. Please cite the original version.




Last updated on 2023-30-01 at 13:29