Artikkelissa tarkastelen, miten sosioekologinen kriisi muokkaa tutkijuutta ja akateemisen maailman käytäntöjä. Lähtökohtana ovat ilmastonmuutos ja luontokato, jotka haastavat tiedeyhteisön tiedon tuottajana ja yhteiskunnallisena toimijana. Yhdistän monitieteiseen tutkimuskirjallisuuteen nojaavan katsauksen analyyttiseen autoetnografiaan, jossa tarkastelen omaa kokemustani luonnon- ja ihmistieteiden välissä toimivana tutkijana sekä siihen liittyviä eettisiä ja identiteettineuvotteluja sosioekologisen kriisin keskellä. Käsittelen erityisesti kokemuksiani kestävyystoimijuuden ja akateemisten kannustimien ristipaineessa sekä yrityksiäni etsiä eettisesti johdonmukaisempia toimintatapoja esimerkiksi monitieteisen tutkimuksen, yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja vaihtoehtoisten elämäntapakokeilujen kautta. Argumentoin, että akatemia toimii samanaikaisesti sekä kriisiä koskevan kriittisen tiedon tuottajana että osana järjestelmiä, jotka ylläpitävät kestämättömyyttä esimerkiksi matkustuskulttuurin, energiankulutuksen, siiloutuneiden tieteenalakäytäntöjen ja arviointijärjestelmien kautta. Tämä kaksoisrooli voi ilmetä tutkijoiden arjessa eettisenä stressinä, kognitiivisena dissonanssina ja vaikeina ympäristötunteina. Tiedeyhteisössä niitä voivat vahvistaa arvoneutraaliuden normi, ristiriitainen suhde yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja tunteiden vähäinen käsittely. Päätän artikkelin ehdotuksiin, jotka korostavat rakenteellisia muutostarpeita: vahvempaa sitoutumista päästövähennyksiin, poikki- ja ylitieteisyyden tukemista, arvokeskustelun normalisointia sekä tutkijoiden refleksiivisyyden ja toimijuuden vahvistamista. Näin akateeminen maailma voi pyrkiä toimimaan aidosti planetaaristen rajojen puitteissa sekä lisätä tutkimuksen yhteiskunnallista painoarvoa ja tutkijoiden hyvinvointia.