Väitöskirja käsittelee syntyperältään aviottomien lasten huono-osaisuuden kokemuksia ja huono-osaisuuden ylisukupolvista periytymistä 1800-luvun Suomessa. Tutkimusjoukko muodostuu 172:sta vuosina 1808‒1857 syntyneestä lapsesta, joiden äidit todennäköisesti elättivät perheensä seksityöllä. Syntyperänsä vuoksi lapset saivat elämäänsä huono-osaiset lähtökohdat. Tutkimuksen painopiste on kaupunkilaislasten kokemassa huono-osaisuudessa. Kontekstina on erityisesti Turku, joka tarjoaa Suomen vanhimpana ja 1800-luvun alkupuolen suurimpana kaupunkina hedelmällisen näkökulman kaupunkiköyhyyden tarkasteluun. Lisäksi tutkimuksessa analysoidaan Turun vuoden 1827 suurpalon kautta, millainen vaikutus yhteiskunnallisilla kriiseillä oli sen kokeneiden elämänkulkuihin. Tutkimus sijoittuu ensisijaisesti kokemushistorian kentälle, sillä siinä selvitetään, miten huono-osaisuuden kokemukset syntyivät ja rakentuivat elämänkuluissa. Lisäksi tutkimus on monimenetelmällinen, ja siinä yhdistyvät henkilöhistorian, prosopografian ja elämänkulkututkimuksen metodit. Lähdeaineisto koostuu pääosin viranomaisaineistosta, kuten seurakuntien väestörekisteriaineistoista, poliisikamarin, köyhäinhoidon ja oikeuslaitosten asiakirjoista. Siten tutkimus tuottaa tietoa siitä, miten viranomaisaineistoa voi hyödyntää henkilölähtöisessä kokemushistoriallisessa tutkimuksessa. Keskeinen tutkimustulos on eletyn huono-osaisuuden käsite, joka auttaa ymmärtämään huono-osaisuuden syntyä, ulottuvuuksia ja merkityksiä arkielämässä. Se avaa näkökulmia siihen, miten huono-osaisuus rakentui sitä kokeneiden lapsuudessa ja heidän myöhemmissä elämänkuluissaan. Se tarjoaa myös välineitä ymmärtää, miten ja miksi yhteiskunnalliset ilmiöt ja rakenteet vaikuttavat huono-osaisuuden syntyyn ja ylisukupolviseen periytymiseen.