Artikkelissa tarkastellaan kahta 1900-luvun populaarimusiikkiin keskittynyttä itsenäistä kulttuuriperintöinstituutiota tai musiikkikeskusta Suomessa: Nokialla 1990-luvun alussa toiminutta Viihdekeskus Emmaa ja Tangon ja Viihteen Hovia, joka toimi Seinäjoen keskustassa 1990-luvun loppupuolella. Kumpikin musiikkikeskus suljettiin pysyvästi muutaman toimintavuoden jälkeen. Keskusten identiteettiä, toimintaa ja toiminnan päättymistä analysoidaan populaarimusiikin kulttuuriperinnön kansainvälisen teorian viitekehyksessä. Aineisto koostuu haastatteluista, media- ja arkistolähteistä ja kenttähavainnoista.

Populaarimusiikin kulttuuriperintöön liittyvää institutionaalista toimintaa ja toimijoita Suomessa on tutkittu vähän. Artikkeli täyttää tätä tutkimusvajetta. Se valottaa tuohon toimintaan liittyvää jatkuvuutta ja katkoksia, jotka ulottuvat musiikkikeskuksista 2010–20-lukujen näyttely- ja museohankkeisiin. Hahmottamalla musiikkikeskusten sulkemisen syitä ja vaikutuksia tutkimus laajentaa kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa esitettyjä näkemyksiä populaarimusiikin kulttuuriperinnön prekaarisuudesta. Musiikkikeskushankkeissa prekaarisuus ilmenee muun muassa kokoelmaobjektien sijaintien ja funktioiden muutoksina ja keskuksiin paikantuneiden käytäntöjen ja tiedon katoamisena.