Kirjamme perustuu tutkimukseen, jossa analysoimme kahden Suomen vanhimman yliopiston rehtorien puheita sadan vuoden ajalta. Puheet ovat yliopistojen lukuvuosien avajaisseremonioiden vakiintunut osa, yhdenlaisia ilmapuntareita, yliopistojen vuosittaisia huolen- ja tahdonilmaisuja. Yleensä yliopistojen vuosikertomuksissa julkaistut 198 analysoimaamme puhetta edustavat yliopistojen virallista diskurssia, arvovaltaista akateemista puhetta yliopistoväelle ja ympäröivälle yhteiskunnalle. Ne sisältävät yliopiston sisäisten tilanteiden ja tapahtumien kuvausten lisäksi yliopiston itsemäärittelyä ja kannanottoja tiede- ja korkeakoulupolitiikkaan, valtioon, kulttuuriin, yhteiskuntaan ja ylipäätään maailmaan sekä yliopiston asemaan siinä. Eri aikakausien puheita yhdistää se, että rehtorit asettuvat kulloisessakin historiallisessa tilanteessa puolustamaan yliopiston ja tieteen jakamattomiksi koettuja arvoja ja integriteettiä ulkoapäin tulevia paineita vastaan. Leena Kosken (1993) havaintoja mukaillen kyse on ikään kuin jatkuvasta puolustustaistelusta sellaisia yliopiston ulkopuolelta tulevia vaaroja vastaan, jotka alati uhkaavat turmella yliopiston ja tieteen ”puhtaan” ytimen, sen hengen, päämäärän ja moraalin – olivatpa sitten kyseessä 1900-luvun alun ylioppilastulvat, sodan jälkeinen yhteiskunnan nopeutuva rakennemuutos, 1960- ja 1970-luvun poliittiset aatteet, valtiollinen byrokratia tai 1990- ja 2000-luvun taitteen markkinavoimat. Analysoimamme puheet osoittavat, etteivät yliopiston ideat ja ihanteet oikeastaan ole järin radikaalisti muuttuneet vuosikymmenten saatossa, vaikka yliopiston toimintaympäristö on voimakkaasti muuttunut. Rehtorit muistuttavat kuulijoitaan vuosikymmenestä toiseen samoista akateemisista ihanteista: tieteen vapaudesta, kriittisyydestä, totuuden tavoittelusta, tutkimuksesta, opetuksesta, sivistyneiden kansalaisten kasvattamisesta sekä yhteiskunnan ja kulttuurin palvelemisesta yliopiston perustehtävinä. Yliopiston suhde ympäröivään yhteiskuntaan ja erityisesti valtiovaltaan on kaikkina aikoina ollut jännitteinen. Tämä johtuu siitä, että suomalaiset yliopistot ovat aina olleet erityisen riippuvaisia valtion rahoituksesta. Valtion taloudellinen ja muukin ohjaus on asettunut läpi aikakausien enemmän tai vähemmän ristiriitaan yliopistojen tavoitteleman tieteen autonomian ihanteen kanssa, ja tähän dilemmaan rehtorit ovat puheissaan pyrkineet vastaamaan eri aikakausina eri tavoin. Suomeen ”yritysmäinen hyöty-yliopisto” rantautui globaalin vaikutuksen tuloksena 1980-luvun lopulta lähtien ja oli selvästi vahvistumassa 2000-luvun ensi vuosikymmenellä. Välineellisestä hyödyn diskurssista on tullut lähes dominoiva puhetapa suomalaisessa korkeakoulupolitiikassa, vaikka lattiatason yliopistotyöntekijät ja tutkijat sitä meilläkin usein kritisoivat.