Tämän artikkelin tavoitteena oli selvittää, kuinka 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla uusikaupunkilaisilla höyrylaivoilla työskennelleet miehet kokivat merimiehenä olemisen asumisen, oman työnsä ja laivan työyhteisöissä elämisen näkökulmasta. Suomalaisilla höyrylaivoilla työskennelleiden kokemuksia on tutkittu yleisesti ottaen hyvin vähän, kuten höyrylaivakaudeksi nimitettyä aikakauttakin. Isossa kuvassa se yhdistyy kuitenkin 1860-luvulla alkaneeseen suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin muutokseen. 1900-luvun alkupuolella merenkulkuelinkeinoon vaikuttivat etenkin maailmansodat, Suomen itsenäistyminen ja kansainvälistyminen. Tämä näkyy uusikaupunkilaisen varustamon J. A. Zachariassen & Co:n toiminnassa.

Artikkelissani käytän fenomenologista lähestymistapaa Turun yliopiston Kansatieteen laitoksen vuonna 1964 tallentaman Merimiesten muistelmat -kyselyn vastauksiin ja tarkastelen niitä kokemuksen, eletyn kokemuksen ja merimieheyden käsitteiden avulla. Neljän J. A. Zachariassen & Co:n laivoissa työskennelleen miehen vastauksissa tulevat esiin molemmat kokemisen tavat sekä merimieheyden muodostuminen erilaisissa tilanteissa. He kirjoittavat laivan skansseista kokemukseen perustuvan tietämyksensä mukaan, mutta myös kokemuksen hetkellä elettyinä, omiin tunteisiinsa, tuntemuksiinsa, havaintoihinsa nojaten. Sama koskee myös työkokemuksia ja toiseen ihmiseen liittyviä kuvauksia, joissa kehollisuus ja ruumiillisuus vuorottelevat ja kietoutuvat toisiinsa.

Merimiehenä oleminen oli hyvin fyysistä varsinkin konemiehistössä, missä työssä osoitettu taitavuus, kestävyys ja voimakkuus määrittivät miesten keskinäisen järjestyksen. Sen sijaan kansimiesten tehtävät, kuten ruosteen hakkaaminen ja muut yksinkertaiset huoltotyöt eivät kyenneet tuottamaan samalla tavalla miesten keskinäistä järjestystä kuin purjelaivoissa tehdyt työt. Lisäksi niiden vaikutuksesta ei muodostunut sellaista toverihenkeä, mitä yhteistyö ja luottamus toiseen edellyttivät. Tästä huolimatta sekä kansi- että konemiehistöön kuuluneet käyttivät yhteenkuuluvuutta ja samaistumista ilmaisevaa ”me”-subjektia vastauksissaan. Suhde toiseen ryhmään saattoi olla ristiriitainen. Kansi- ja konemiehistöjen jäsenten välisiä tappeluita syntyi usein, varsinkin 1920-luvulla. Nekään eivät aina olleet silkkaa väkivaltaa, vaan niillä järjestettiin niin miesten kuin ryhmien välisiä suhteita ja mitattiin samaan ryhmään kuuluneiden keskinäistä solidaarisuutta. Tässä tulee esille kulttuurinen tapa käsitellä asioita muuten kuin organisaation muodollisen hierarkian kautta.

Tämä artikkeli perustuu arkistossa tehtyyn tutkimukseen ja osoittaa, että 60 vuotta vanhaa, kuvailevaa muisteluaineistoa voidaan käyttää edelleen tutkimuksissa, ja että sille voidaan asettaa uusia kysymyksiä. Yhtäältä tuo aineisto syventää ymmärrystä Suomen merenkulun murroksesta, ja toisaalta se osoittaa, kuinka nuo muutokset vaikuttivat höyrylaivoissa työskennelleiden arkielämään ja arjen kokemuksiin. Kirjoittaessaan miehet tarkastelivat omaa menneisyyttään, nykyhetkeään ja viittasivat myös tulevaisuuteen. Höyrylaivakaudella tapahtuneita muutoksia voidaan noiden kuvausten avulla linkittää myöhempiin tapahtumiin. Näin höyrylaivakausi, ylimenokautena saa syvemmän merkityksen.