Ammatti on vanhastaan merkinnyt tointa tai pääelinkeinoa. Ammattien kirjo on varsinkin viime aikoina laajentunut, eikä kääntäjä tai tulkkikaan ole varsinaisena pääelinkeinona vielä kovin vanha. Ammatin ajatellaan yleensä tarjoavan harjoittajalleen toimeentulon, siihen päädytään usein koulutuksen kautta ja joissain ammateissa on vahvat käytännöt alalle pääsystä ja lisensioinnista. Kääntämisen ja tulkkauksen tehtäviin on kuitenkin päädytty usein muuta kautta kuin koulutuksen. Historian näkökulma tarjoaa tietoa siitä, miten ja missä tilanteissa kääntämistä ja tulkkausta on tarvittu, miten nämä tilanteet on ratkaistu ja miten tällaiset tehtävät on yhteiskunnassa nähty. Näkökulma voi auttaa suhteuttamaan nykyisiä maallikkokääntämisen ja -tulkkauksen käytäntöjä käsityksiin ammatista ja ammatillisuudesta.

Tämä artikkeli lähtee Erich Prunčin käsitteestä käännöskulttuuri ja tarkastelee, miten kääntämiseen ja tulkkaukseen liittyviä tarpeita on kohdattu ja kielenvälittämiseen liittyvää toimintaa järjestetty kahdessa suomalaisessa kontekstissa, 1800-luvun lopun suomennostyössä ja viime sodan aikana Suomen puolustusvoimissa. Tutkimus perustuu arkistoaineistoihin ja piirtää kuvaa kääntäjistä ja tulkeista toimijoina tilanteissa, joissa heidän toiminnalleen eivät aseta reunaehtoja yleiset kääntämiseen ja tulkkaukseen liittyvät ammatilliset sääntelyt vaan erilaiset kontekstuaaliset ja muotoutumattomat tarpeet ja käytännöt. Tällöin kääntäminen ja tulkkaus näyttäytyvät pikemminkin rooleina tai tehtävinä kuin ammatteina.