Uransa loppupuolella tehdyissä, elämäntyötään ja estetiikkaansa
valottavissa haastatteluissa ranskalainen kirjailija ja elokuvaohjaaja
Marguerite Duras (1914–1996) palaa toistuvasti hiljaisuuden teemaan.
Hiljaisuus toimi Durasin luomistyön käyttövoimana ja hänen teostensa
ravinteena – laajemmin ajateltuna hänen estetiikkansa sydämenä.

Tutkin durasilaista hiljaisuuden problematiikkaa ja sen eri
tulkintatraditioita. Hiljaisuus toteutuu Durasin teoksissa monella eri
tasolla: kielellisesti, tyylillisesti ja temaattisesti, mutta myös
sosiokulttuurisesti naistekijyyden määrittyessä ranskalaisessa
kirjallisuushistoriassa lähes kokonaisvaltaisesti poissaolona.
Täydennän ensi sijassa feminististä tulkintatraditiota
kontekstualisoimalla aihetta feministiseen kirjallisuudenhistoriaan ja
analysoimalla hiljaisuuksia stilistisellä lähiluvulla proosateoksessa L’Amant (1984, suom. Rakastaja 1985). Lopuksi kysyn, millaista tietoa hiljaisuuden avulla voidaan saada.

Duras-tutkimuksessa hiljaisuuksia on tulkittu usein negaation
kautta ja nähty niiden ilmentävän esimerkiksi passiivisuutta tai
tyhjyyttä. Kurkotan kohti tulkintoja, joissa hiljaisuudet muodostavat
keskeisen, aktiivisen osan merkityksenantoa. Analysoimalla erilaisista
taustoista tulevien rakastavaisten välistä ei-kielellistä
kommunikaatiota teoksessa Rakastaja osoitan, että hiljaisuudet
ovat Durasin kirjoituksessa keskeinen osa latautunutta intohimon kieltä,
joka kykenee ilmaisemaan järjestelmälle marginaalisia tai sille
vieraita kokemuksia.