Metodioppaista tuttujen perinteisten tutkimusmenetelmien, kuten lähdekritiikin, dokumentoinnin ja argumentoinnin varaan vakaasti ankkuroitunut länsimaisen historiantutkimuksen valtavirta on viime vuosikymmenien aikana joutunut monta kertaa kritiikin ja haasteiden kohteeksi. Yhteiskuntatieteiden kehitys onkin tuonut jatkuvasti uusia menetelmiä mm. politiikan tutkimukseen, taloushistoriaan ja sosiaalihistoriaan. Historiantutkimuksen kentän yhä laajetessa tutkimusmenetelmien kehittely on pysynyt perässä seuraamalla tiiviisti lähitieteiden piirissä tehtyjä innovaatioita ja käytyä teoreettista keskustelua.

Kulttuurintutkimuksen, kielitieteen ja sosiaalitieteiden teoriat ja niistä johdetut metodiikat ovat herättäneet mielenkiintoa yhä enemmän historiantutkijoiden piirissä. Etenkin tutkimuskentän laajentuminen mm. sellaisille aloille kuin arjen historia, mikrohistoria, mentaalihistoria ja psykohistoria, ovat vaatineet jatkuvasti uusia sovelluksia muissa ihmistieteissä kehitetyistä menetelmistä. Samoin esimerkiksi aate- ja oppihistorian piirissä on oltu kiinnostuneita diskurssianalyysin mahdollisuuksista.

Tämän artikkelin tarkoituksena on paitsi konkreettisesti esitellä väitöskirjatyöhöni liittyviä tutkimusmenetelmiä ja metodisia ratkaisuja, myös herätellä laajemmin keskustelua siitä, olisiko erilaisilla diskurssianalyysin sateenvarjon alle sosiaalitieteistä ja kulttuurintutkimuksen sekä kielitieteen piiristä kerätyillä menetelmillä annettavaa historiatieteille ja ennen kaikkea tässä tapauksessa historiografialle, joka on oma tutkimusalani. Lopullisesti voin kuitenkin argumentoida niiden puolesta vasta, kun ja jos ne ovat käytännössä osoittaneet toimivuutensa, eli auttaneet etsiessäni vastauksia tutkimuksellisiin kysymyksiini.