Baltian neuvostotasavallat toimivat vuosina 1987–1991 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen uskottavuuden ja legitimiteetin ensimmäisinä koetinkivinä ja jäänmurtajina; virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten kansanliikkeet perustivat vaatimuksensa laajemmasta itsemääräämisoikeudesta maiden asemaan laittomasti ja väkivalloin Neuvostoliittoon annektoituina kansakuntina. Virossakin laulava vallankumous tähtäsi viime kädessä "historiallisen vääryyden" oikaisemiseen, vaikka prosessiin osallistuneiden poliittisten ryhmittymien tavoitteet ja keinot erosivat jossain määrin toisistaan. Verrattuna muiden neuvostojärjestelmästä vapautuneiden Itä-Euroopan maiden vallankumouksiin Baltian maiden vallankumoukset olivat luonteeltaan enemmän nationalistisia ja painottivat uhkaavasti hiipuneen yhteisöllisen identiteetin elvyttämistä.

Tutkimuskohteenani ovat historiallisen tiedon käyttötavat Viron laulavan vallankumouksen aikana. Niissä manifestoituvat myös poliittisten ryhmittymien väliset erot suhteessa menneisyyteen ja sen ymmärtämiseen. Sovellan analyysissa Klas-Göran Karlssonin esittelemää sekä Meike Wulfin ja allekirjoittaneen yhdessä kehittelemää typologiaa, jossa erotetaan toisistaan historiallisen tiedon yhteiskunnallisten funktioiden moraaliset, eksistentiaaliset, poliittiset ja ideologiset ulottuvuudet.

Nyky-Viroa ja sen suhdetta menneisyyteen ei ole mahdollista käsittää ymmärtämättä sitä, miksi ja millaisissa oloissa Viro "sai historiansa takaisin" ja miten eri poliittiset ryhmät suhtautuivat kansallisen historian elvyttämiseen. Kysyn, miten virolaiskansalliset historian käyttötavat muotoutuivat ja manifestoituivat laulavan vallankumouksen kuluessa ja etenkin, miten kansallismielisten toimijoiden käsitys tulevaisuuden ja menneisyyden merkityksestä nykyhetkessä näkyi näissä käyttötavoissa. Pääaineistoni ovat kansallismielisten liikkeiden johtohenkilöiden puheet, liikkeiden perustamisasiakirjat ja julistukset.