Mennyt ei vain ole ollut, vaan se on tässä ja nyt. Se on läsnä kuvina ja kertomuksina, esineinä ja tiloina, muistin merkkeinä ja merkityksinä, yhdellä sanalla sanottuna jälkinä. Jälkinä siinä mielessä, että niin yksilöt kuin yhteisötkin aistivat menneisyyden läsnäolon erilaisten esitysten, artefaktien ja ympäristömme muutosten kautta. Tätä menneisyyden läpitunkevaa läsnäoloa ylläpitävät oma yksilöllinen muistimme sekä yhteisöjen aineeton perintö, kuten kieli ja puhetavat, käsitteet ja uskomukset. Kaikki nämä jäljet herättävät kysymyksiä siitä, miten nykyisyyteen on tultu, ja siitä, mitä matkalla on kadonnut. Menneestä on jäljellä vain nykyisyys eli se, mitä me ympärillämme aistimme ja koemme. Jäljet, joita menneisyys on meille jättänyt, eivät koskaan edusta mennyttä sellaisenaan, vaan vasta sitten, kun niistä tehdään dokumentteja ja todisteita. Jäljistä tulee dokumentteja, kun yksilöt ja yhteisöt ne sellaisiksi hyväksyvät.

Kansakunta, kylä tai yksilö, joka rakentaa identiteettiään ja yrittää ymmärtää maailmaa, valitsee dokumenteiksi tavoitettaan palvelevaa materiaalia. Ihmisen suhdetta menneisyyteen määrittää vahvasti nykyhetki. Menneen jäljille annetaan eri aikoina erilaisia merkityksiä. Tulkitsijat punovat menneestä nykyiseen johtavia lankoja päivittäin, sekä arkisissa että vähemmän arkisissa yhteyksissä. Usein nämä tulkinnat ja merkitykset saavat muotonsa esityksissä, artefakteissa ja tiloissa, jotka liittävät tekijänsä historialliseen jatkumoon. Jos katsotaan esimerkiksi kirjallisia esityksiä menneisyydestä, olivatpa ne sitten historian oppikirjoja, historiallisia romaaneja, tutkimuksia tai elämäkertoja, niin ne kaikki pyrkivät etsimään ja esittämään vastauksia siihen, miten mennyt on rakentunut osaksi nykyisyyttä ja miten me voimme tulkita menneisyyden jättämiä jälkiä.