Artikkelissa on analysoitu kaikki vuosina 2015–2021 alioikeuksissa annetut tuomiot kiihottamisesta kansanryhmää vastaan (annetut tuomiot N=106; ratkaistut syytekohdat N=135). Analyysin perusteella arvioidaan ensinnäkin sitä, ketkä kiihottamisrikoksia tekevät, ketkä ovat uhreja, mikä on kiihottamisrikoksen tavanomainen tekoalusta ja tekomuoto sekä kuinka usein kiihottamisrikos luetaan käräjäoikeudessa vastaajan syyksi. Hypoteesina on ollut, että alioikeuskäytännön lähiluku paljastaa toistaiseksi piiloon jäänyttä tietoa kiihottamisrikoksen ja sananvapauden välisestä jännitteestä sekä siitä, uhkaavatko kiihottamisrikostuomiot sananvapautta. Toiseksi analysoidaan, vaikuttaako kiihottamisrikoksen tekomuoto (uhkaus, panettelu, solvaus) rangaistuksen mittaamiseen. Tältä osin hypoteesina on ollut, ettei kiihottamisrikokseen sisäänkirjoitettua sananvapausulottuvuutta huomioida riittävästi rangaistusharkinnassa.

Artikkelissa osoitetaan, että kiihottamisrikostuomiot eivät ole sananvapauden näkökulmasta niin ongelmallisia kuin julkisuudessa on esitetty. Toinen keskeinen tutkimustulos on, ettei rangaistusharkinnassa riittävästi huomioida, onko tekijän syyksi luettu kansanryhmää uhkaava vihapuhe vai onko kysymyksessä ollut pikemminkin kansanryhmän panettelu ja solvaus. Tämä viittaa siihen, ettei alioikeuskäytännössä ole täysin tunnistettu uhkaavan ja väkivaltaan yllyttävän vihapuheen erityistä vahingollisuutta ja vaarallisuutta verrattuna panettelevaan ja solvaavaan vihapuheeseen.

Tutkimustuloksia on mahdollista hyödyntää pohdittaessa kiihottamisrikoksen lainsäädännöllisiä uudistamistarpeita sekä sitä, kuinka vihapuhetta on perusteltua pyrkiä kontrolloimaan liberaalissa demokratiassa. Tutkimustulokset antavat myös perusteen arvioida voimassa olevan kiihottamisrikoksen soveltamiskäytännön toimivuutta ja hyväksyttävyyttä.