Hilja Roivainen on valmistunut Itä-Lontoon yliopistosta kuvataiteen sekä erityispedagogiikan kandidaatiksi (2010) ja maisteriksi maalaustaiteessa (2011). Roivainen oli lukuvuoden 2011–2012 taidehistorian ja teorian jatko-opiskelijana Essexin yliopistossa Englannissa ennen siirtymistä Turun yliopistoon. Hilja viimeistelee parhaillaan taidehistorian oppiaineessa väitöskirjaa utooppisista maisematyypeistä pohjoismaisessa 2000-luvun maalaustaiteessa.

Viimeisimpiä vertaisarvioituja tieteellisiä julkaisuja ovat artikkeli Landscapes of Affect and Emotion -kirjassa (Brill, 2021) ja artikkeli Tahitin Mobilities-erikoisnumerossa (2019) sekä Ennen ja Nyt: Historian tietosanomien Utopia-numerossa (2017).
​​​​​​​
Roivaisen erikoisaloja ovat länsimaisen maisemamaalauksen historia, utooppiset maisematyypit, utopian aatehistorian ja länsimaisen maisemataiteen historian vuorovaikutus, Ernst Bloch utopiatutkimuksessa ja pohjoismainen nykymaalaustaide.

Monografiaväitöskirjassani tuotan taideteoreettisen tulkinnan utooppisen maiseman käsitteestä ja kuva-analyysin kuuden pohjoismaisen kuvataiteilijan 2000-luvun utooppisista maisemamaalauksista. Utooppisen maisemamaalauksen määritelmäni on hyödyksi mm. digitaalisen maisemakuvaston tutkimukselle ja laajentaa nykytaiteentutkimuksen keskusteluja.

Testaan ikonografis-aatehistoriallisin menetelmin miten keskeisen modernin utopia-ajattelija Ernst Blochin (1885–1977) filosofiaan sisältyvät – ja aikaisemmin tutkimattomat – maisemametaforat toimivat maalausten tulkinnan työkaluna. Blochin määrittämä psykologinen toiveikas ajattelu välittyy aineistoni maalauksissa esimerkiksi väripintojen luomina tunnelmina eli moodeina (mood) ja maisemaikonografiassa.

Analysoin primääriaineistonani Anna Tuorin (s.1976 FI), Petri Ala-Maunuksen (s.1970 FI), John Kørnerin (s.1967 DK), Eggert Péturssonin (s.1956 IS), Andreas Erikssonin (s.1975 SE) ja Astrid Nondalin (s.1958 NO) valikoituja 2000-luvun maalauksia. Niille yhteistä on se, että maisemakuvan muodossa ne tekevät tulkintoja nykyihmisen paikkakokemuksista, luontotilasta, utopiasta (kreik. eu- ja ou-topos) eli hyvästä ei-paikasta ja sen tuhoisasta vastakohdasta, dystopiasta.

Väitöskirjani hypoteesi on, että nämä 2000-luvun maalaukset uudistavat utooppista maisemakuvastoa apokalyptisin sävyin. Utopiakirjallisuuden klassikoissa sekä 1500–2000-luvun maisemamaalaustaiteessa toistuu kolonialismin paratiisimielikuvista vaikuttunut ikonografia, jota maalaukset uudelleen tulkitsevat. Kuvaston tyypillisimpiä maisemaelementtejä ovat esimerkiksi etäiset vuoret, avarat näkymät mantereelle tai merelle ja vehmaat Arkadian laaksot, niityt tai metsiköt.

Länsimainen maisemamaalaus on lajiltaan utooppista etenkin siihen usein sisältyvien imperialististen paratiisimielikuviensa vuoksi (ks. mm. Cosgrove ja Williams). Historiansa johdosta maiseman esteettinen esittäminen esimerkiksi pastoraalina on toiminut myös modernismin aikana yhteiskuntakritiikkinä.

Kysyn: Miten 2000-luvun maalausten sisältämät utooppiset maisemametaforat (mm. Arkadia tai Paratiisi) toimivat Blochilaisittain ympäristökritiikkinä (Berleant 1994)? Tarkoitan jälkimmäisellä mm. kolonialististen maisemaideaalien kritiikkiä ja ylevän vuoristokuvaston kitsch-elementtien (Tomáš Kulka) tai Googlen kuvahaun tarjoaman maisemakuvaston sekä Google Maps -ohjelman visuaalisia pohdintoja (Roivainen 2019).