Viimeisen parinkymmenen vuo­den aikana suomalainen yliopistosektori on koke­nut perustavanlaatuisia muutoksia johtamisessaan ja hallinnos­saan. Voi­malli­simmin yliopistojen ohjaukseen on vaikuttanut uuden julkisjohtamisen (New Public Management) ideologia ja sen myötä tulosohjauksen ja -johtamisen käyt­töönotto.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata ja selittää yliopistojen tulosohja­uksen ja erityisesti siihen liittyvän suoritus­mit­tauksen laajaa ja muuttuvaa ilmiö­kenttää, ja erityisesti sitä, miten kyseinen ilmiö näkyy tutkimus- ja opetus­työtä tekevien henkilöiden päivittäi­sessä työssä. Tutkimuksessa pyritään vastaa­maan kolmeen tutkimuskysymykseen: 1) Millaista tulosohjaus ja -johtaminen sekä nii­hin liittyvä suoritus­mittaus on suomalaisissa yliopistoissa? 2) Miten suo­ritusmit­taaminen, tulosohjaus ja tulosjohtaminen vai­kuttavat yliopistohenkilö­kunnan työhön: sen arviointiin, sisäl­töön, aka­teemisen henkilökunnan työmoti­vaatioon ja akateemisen uran hou­kuttelevuuteen? Kahden edeltävän kysy­myksen pohjalta tutkimuksessa selvitetään myös, 3) mitkä ovat nykyisten tulos­johtamis­järjestel­mien sekä suoritus­mittarei­den keskeisimmät puutteet henkilö­kunnan näkökul­masta yli­opistojen ohjaus- ja johtamiskäytäntöinä?

Tutkimuksessa perehdytään mikrota­solle, akateemista työtä tekevien henkilöi­den kokemuksiin suoritusmit­taamisesta ja tulosohjauksesta. Tutkimuksen empii­risen aineiston muodostaa 2010 kerätty laaja kysely­aineisto sekä 2012 suoritetut teemahaastattelut. Kyselyssä selvitettiin yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilö­kunnan kokemuksia ja mielipiteitä oman työnanta­jayliopiston tulosjohtamisesta ja se koostui kvantitatiivisista monivalintaky­symyksestä sekä avoi­mista, laa­dulli­sista kysymyk­sistä. Kysely lähetettiin kolmen suomalaisen yliopiston sisällä toi­miville neljälle tiedekun­nalle kussakin, yhteensä siis 12 tiedekunnalle. Kysely lähetettiin kokonaisotantana sähköpostitse yhteensä 2870 edellä mainittujen tiede­kuntien työntekijälle. Vasta­usprosentiksi muodostui 33,6. Syste­maattista katoa ei havaittu. Tutki­muksen kysely­ai­neistoa täydentää 12 tee­mahaastattelua, joiden avulla selvitettiin kyse­lyyn osal­listunei­den tiedekuntien nykyisiä tulos­johtamis- ja suoritusmittaus­käy­täntöjä. Edellä mainitun aineiston lisäksi tutki­muksessa on perehdytty tulosohja­ukseen liitty­vään asia­kirja-aineis­toon.

Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että suoritusmittarit ja tulosoh­jaus eivät ole istuneet saumattomasti yliopistoihin. Opetus- ja kulttuuri­ministe­riön yliopistoille asettamat tavoitteet eivät ole ristiriidattomia. Tiedontuo­tannossa ja erityisesti yliopistojen suoritusmit­tauksessa on omia erityispiirteitään, jotka aikaansaavat sen, että tulosohjaukseen liittyvä mittaaminen ja arviointi on jo lähtökohtaisesti hankala suorittaa objektii­visesti. Tutkimuksessa saatiin selville, että vaikka yliopistot siis ovat voi­neet itse järjestää sisäisen hallintonsa uuden yli­opistolain antamissa puitteissa niin kuin itse parhaaksi näkevät, on käytännössä ministeriön rahanja­komalli ohjausmuotona kopioi­tunut lähes suo­raan – joskin joissain tapauksissa hieman eri painotuksin – yliopistojen, tiede­kuntien ja jopa yksittäisten työntekijöiden ohjauk­sen tasolle arvioinnin ja mittaamisen osalta. Tämä tarkoit­taa sitä, että käytän­nössä opetus- ja kulttuuriministeriön rahanjaon kriteerit mää­räävät yliopis­tojen ja tiede­kuntien toimin­taa ja sen suuntaa erittäin voimakkaasti. Ohjaamalla yli­opis­toja rahanjaon kautta tavoittelemaan tietynlaisia tuloksia, ja vieläpä kilpaile­maan keskenään näiden tulosten saavuttamisesta niukkuuden val­litessa, opetus­ministe­riön ohjausotteen voisi siis väittää olevan jopa tiukempi kuin ennen, vaikka uusi yliopistolaki yliopistojen autonomiaa korostaakin. Tulosohjauksen voidaankin sanoa ohjaavan niin vahvasti yliopistoja tulostavoit­teiden muodossa, että todel­lista liikkumavaraa siinä, millai­sia tuloksia kukin yli­opisto henkilöstöl­tään odot­taa, tai millä indikaattoreilla tuloksia kuva­taan, ei juuri ole.

Tutkimuksen empiirisestä osiosta selviää, että kyselyyn vastanneiden yliopis­totyöntekijöiden arvioiden mukaan nykyisessä tulosohjaus- ja johtamisjärjes­tel­mässä sekä laadullinen että määrällinen arviointi näyttävät olevan jossain mää­rin epäonnistuneita. Mittareita ei ole pystytty luomaan sellaisiksi, että ne aidosti kannustaisivat työntekijöitä. Vaikutukset työmotivaatioon ja akateemisen uran houkuttelevuuteen voidaan luonnehtia enemmistön osalta negatiivisiksi. Tutki­muksen perusteella voidaan sanoa, että yliopistohen­kilökunnan selkeän enem­mistön mielestä tulosohjaus ei toimi käy­tännössä nykyisellään. Syitä ovat vas­taajien mukaan ainakin vääränlaiset mittarit, järjestelmän kyvyttömyys palkita hyvistäkään suorituksista, yliopistotyön sisäi­sesti motivoitunut luonne, jolloin motivaatioon on vaikea vaikuttaa ulkoisin kan­nustimin tai sanktioin, tulosohjauk­sen johtaminen epäterveeseen kilpailuun hen­kilökunnan kesken sekä tulosohja­uksen mukanaan tuoma byrokratia ja paperi­työ. Kyselyn perusteella voidaan todeta, että nykyiset tulosindikaatto­rit ovat vastaajien mielestä painottuneet liikaa mää­rällisiin mittareihin laadun ja laadulli­sen arvioinnin jäädessä taka-alalle. Vastaajista valtaosa toivoisi heidän työhönsä kohdistuvan arvi­oinnin olevan laaja-alaista ja tasapainotettua. Tutkimuksen keskeisenä tieteellisenä kontribuu­tiona voidaan pitää seuraavia havaintoja:

1) Tulosohjaus ja -johtaminen eivät näyttäydy sen paremmin teoreetti­sen kir­jal­lisuuden kuin empiirisen aineistonkaan valossa parhaalta ratkaisulta yliopisto­jen johtamiseen ja ohjaamiseen. Syitä on lukuisia. Pääasiassa ne kuiten­kin jakautuvat yliopistotyön luonteeseen liittyviin tekijöihin, rakenteellisiin teki­jöihin sekä his­toriallisiin syihin ja arvoihin liitty­viin tekijöihin. Yliopistotyön luontee­seen liit­tyvistä tekijöistä päällimmäi­siksi nousevat yli­opis­tojen luonne asiantun­tijaor­ganisaatioina sekä yliopistojen tuotantoprosessit, joita on lähes mahdoton mitata ja yhteismitallistaa tulosohjauk­sen tavoitteiden mukai­sesti. Rakenteelli­sista teki­jöistä voidaan nostaa esille yliopistojen organisoitumi­nen ammattilais­byro­krati­oina, mat­riisior­gani­saatioina sekä löyhäsidonnai­sina organisaatioina. Nämä mai­nitut yliopistojen tyypilliset rakenteelliset piirteet sopivat melko huo­nosti yhteen tulosohjauksen periaatteiden kanssa. Lisäksi tulosohjauk­sen tar­koi­tuksenmukai­suuteen yliopis­totyössä vaikuttavat myös yli­opistotyö­hön liitetyt historialliset syyt ja arvot, kuten esimerkiksi akateemisen vapauden ja tieteen vapau­den ihan­teet. Nämä ihanteet ja perinteet ovat monin tavoin ristirii­dassa tulosohjauksen ja -johtamisen ideologian kanssa.

2) Toisin toteutet­tuna tulosohjaus ja -johtaminen voisivat ohjaus­vaikutuksil­taan olla nykyistä tar­koituksenmukaisempia yliopistoissa. Laskenta­toimella on todellisuutta rakentavana luonne: laskelmien kautta niiden laa­tija määrittelee nii­den vastaanottajille, mitä asioita käsitellään laskelmissa ja ra­por­teissa ja mitä taas ei, eli hän itse asiassa määrittelee, mikä on tärkeää ja mikä ei. Tämän tutkimuk­sen tulosten perusteella on kiistatonta, että laskentatoimi – tässä tapauksessa eri­tyisesti suoritusmittaaminen – ohjaa yliopistoja ottamalla kantaa siihen, mikä on tärkeää ja mikä ei. Tulosohjauksen aikakaudella mittarien ja indi­kaattorien ja niiden tuottamien tulostietojen avulla ensin opetus- ja kulttuurimi­nisteriö viestii yli­opistoille, mikä on tärkeää ja mikä ei, ja sitä kautta yliopistot siirtävät nämä pai­notukset ja arvostukset omiin suoritusmittausjärjestelmiinsä. Yliopistojen tulostavoitteet ovat pää­osin määrällisiä, perustuen siihen valtiovarainministeriön esittämään ajatukseen, että määräl­liset mittarit olisivat objektii­visempia. Tutki­muksen empiiriset löydökset osoitta­vat kuitenkin kiistatta sen, että yliopisto­työntekijöi­den selkeän enemmistön mukaan tulosohjauk­sen nykyiset mittarit ovat yksipuoli­sia ja riittämättömiä yli­opistojen todelliseen ohjaukseen. Yliopistojen suoritusmittausjärjes­telmää tulisi mahdolli­suuk­sien mukaan kehittää niin, että mittarit olisivat samaan aikaan sekä tasapai­notet­tuja että kan­nustavia. Tämä voi­taisiin toteuttaa esimer­kiksi ottamalla vertais- ja itsearviointi osaksi mitta­ristoa.

3) Huolimatta tulosohja­uksen ja -johtamisen edellä mainituista heikkouksista, tulosohjauk­sella ja -johtamisella on ollut myös joitakin positiivi­sia vaiku­tuksia yliopistojen sisäiseen johtamiseen verrattuna aikaan ennen tulosohjausta. Yli­opistojen johtaminen näyttää tulleen proaktiivisemmaksi. Yli­opis­toista näyttää tulleen aktiivisempia toimijoita johtamisen kehittämisessä kuin mitä ne olivat ennen tulosohjauksen aikaa. Yliopistojen keskushallinnot ja akateemista työtä tekevät tiedekunnat eivät ainoastaan passiivisesti odota opetus- ja kulttuu­rimi­nisteriön päätöksiä, vaan osallistuvat aktiivisesti esimerkiksi mitta­reihin ja indi­kaattoreihin liittyvään keskusteluun ja niiden kehittämiseen sekä yliopistojen sisällä että julkisuudessa. Ainakin tulosjohtamiseen liittyvän ajatuksen siitä, että yksilöiden suoritusten mittaamisen kautta organisaation strategia jalkautetaan organisaation kaikille tasoille, voi jos­sain määrin sanoa toteutuneen.